Illalla kävelin osan matkasta töihin, niinkuin usein teen. Kävelyosuus kestää puolesta tunnista puoleentoista, riippuu mihin asti päätän tassutella, loppu matka taittuu lesboisasti ratikalla tai bussilla. Kuuntelen oman viihtyvyyden takia aina ihmisten ilmoilla musiikkia pikku soittimestani. Näin voi antaa omalle tajunnanvirralle vallan (parempi tehdä se yksin ollessa).

Tämän matkan kohokohta oli kovin eläimellinen. Se tapahtui kotikulmillani erään kauniin kirkon kupeessa. Näin päästäisen. Voi kun se olikin pieni ja söpö. Siitä on niin pitkä aika kun viimeksi päästäisen nähnyt (pari vuotta sitten kaavin nastarenkaasta irti). Tunnelma oli rauhallinen, ilma kivan kirpeä. Kuulokkeista pauhasi Varpunen Jouluaamuna (jämähtänyt joululauluihin), ajattelinkin oliko se sattumaa... mitä jos päästäinen oli joku tuntemani kuollut henkilö, joka tuli taivahasta. Aivan kuten Vesku Loiri oli juuri laulanut siitä siivekkäästä versiosta. Minulta ei tosin ole kuollut ketään kovin läheistä(luojan kiitos). Pohdin josko se olikin esimerkiksi edesmennyt laulajatar Kikka. Ihoamyötäilevä turkki päällä, liikenteeseen eksyneenä, haki itselleen edes pienen pientä ruokapalaa. Mietin hetkisen olisiko pitänyt hakea Alepasta Kikalle paketti Emmentalia. Olin kylmä, en hakenut. No, pakko senkin on oppia hiirten tavoille ja opetella hakemaan itse ruokansa. Toivottelin oikein hyviä jatkoja kumminkin. Se ei reagoinut puheeseeni, vaan juoksi auton alle(pysäköity) suojaan.

Jatkoin reipastelua todella hyvää vauhtia. Mieli virkistyi todella matkan aikana. Ajatuksetkin selkiintyivät kuin itsestään (sekin on suhteellista).On se kävely sitten kivaa. Jalat kipeänä ja ruho kauttaaltaan hikisenä ahtauduin työpaikan pukuhuoneeseen(sain salamana tilaa). Tälläkin hetkellä haisen hielle, mahassa kurnii kun en muistanut eväitä(Kikalle oisin kuitenkin ne antanut), silti olo on ihmeellisen hyvä ja rento. Aamulla saan kaupanpäälle makoisat unet, kun on ulkoillut. Elämä vain on joskus tällasta huoletonta ja ihanaa. Odotan todella uuden vuoden alkua...

Blogini tarkoitus on päästää päänsisäisiä höyryjä sekä pakottaa itseni tarkastelemaan vittumaisiakin asioita positiivisemmasta näkökulmasta. Toimii myös ajankuluna ja omituisen huumorin purkukanavana. Näen itsessäni liiankin usein negatiivisen ajattelun kierteen, mitä ruokkii melkoisen hyvin kehitelty itseinho.

Olen lapsosesta asti sairastanut pakko-oireista häiriötä ja depressiota, psykoottisin oirein(eli hullu). Olen aiiiivan älyttömästi tehnyt työtä psyykkisen hyvinvointini eteen (kai se terapeuttikin jotain teki), jotta olen päässyt viettämään tätä autuasta "normaalia" elämää, nykyään jopa ilman lääkitystä. Eli tapaan kavereita, käyn töissä, ryyppään, ryyppään kavereiden kanssa, tapaan kavereita töissä, ryyppään töissä... eiku hö, ei sitä sittenkään.

Lataan itseäni mm. musiikilla ja liikunnalla, mutta haluaisin kehittyä toki vielä enemmän, voida vielä paremmin. Pakko-ajatuksia ei ole ollut kuin tosi harvoin ja alakuloisuutta pidän silloin tällöin elämään kuuluvana. Silti pelkään, että jos en jatkuvasti tee työtä, ovella kolkuttaa hullun naisen tulevaisuus (tv-lupatarkastajan liittolaisena). Joskus vaan en jaksa nähdä ihmisiä ja kuulla hälinää (Helsinki olikin hyvä valinta asuinpaikaksi), kaikkialla on niin helvetisti liikaa ärsykkeitä etten jaksa/pysty suodattamaan sitä informaatiomäärää. Eli pähkinänkuoressa... vituttaa ajoittain.

Siispä pakotan itseni ällöttävän positiiviseen ajatteluun. Toki se on suhteellista, depression kokeneena kontrastia löytyypi. Pusi pusi, lässyn lässyn (aarrggh)!